Tyhjyys mielessä ja sydämessä. Stressiä, väsymystä, huonoja unia. Hain lapset isältään ja kerroin että suhde "poikaystävän" kanssa on nyt ohi. Surullista mutta parempi näin jollei toinen ole valmis joustamaan yhtään omista kuvioistaan eikä edes halua ymmärtää meidän arkea. Johan tuota melkein neljä kuukautta kestikin. Kesä oli oikein mukava, erilainen kuin mikään tähänastisista. Iloa, naurua, aurinkoa, tuulta ja sadetta, ihania ihmisiä ja vesielämää. Muistojen kirjoihin jää monta upeaa muistoa.
Arkeen olisinkin toivonut jakajaa, tukea ja turvaa. Ihmistä jota voisin rakastaa ja joka rakastaisi minua. Sellaisena kuin olen ja hyväksyisi myös lapseni osaksi perhettä. Taitaa olla mahdoton toive? Ei kukaan jaksa tälläistä pyöritystä ja härdelliä. En minäkään. Haaveet kaatuu ja voimat ehtyy. Toisaalta helpotuskin, nyt pitää huolehtia vain töistä ja lasten hyvinvoinnista, ehkä joskus jopa itsestänikin. Siltikin sydämeen koskee, milloin on seuraava kerta kun joku minua halaa? Silittää, ymmärtää, sanoo että kaikki järjestyy parhain päin? Milloin saan turvallisin mielin nukahtaa rakastavaan kainaloon, herätä aamuhämärissä ja katsoa rakkaan unta? Totuus on ettei kenenkään ole helppoa tähän porukkaan sopeutua joten parempi yrittää kovettaa sydämensä taas piirun verran enemmän ja asennoitua elämään yksin lasten kanssa. Luopumisen tuskaa.
